Viimeksi luin kirjan Balladi kauniista Petronellasta. Hollantilainen kaunotar Petronella hurmasi aikoinaan niin Helsingin herrat kuin Lemmenjoen kullankaivajatkin, mutta ihan puhtaita jauhoja ei hänen pussissaan tainnut olla. Hän oli taitava sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja hyödynsi mielellään toisten vieraanvaraisuutta. Petronella pakeni Helsingistä maksamattomia hotellilaskujaan Lapin kultamaille. On hykerryttävää kuvitella kullankaivajien ihastumista tähän sulavakäytöksiseen, ahkeraan, filmitähden näköiseen maailmannaiseen.

Petronellassa täytyy olla myös aitoa retkeilijäainesta, sillä hän taivalsi erämaassa aikamoisia matkoja kehnolla varustuksella ja onnistuipia tarinan mukaan saamaan kalaakin, kun kaksi miespuolista matkakaveria jäivät nuolemaan näppejään. Sotkuja selvitellessä Petronella joutui kohtuuttoman höykytyksen kohteeksi lehdistössä, mutta kullankaivajat jumaloivat häntä ja olisivat olleet valmiita tekemään mitä tahansa pelastaakseen hänet. Petronella ei tarinan mukaan ryhtynyt lähempään tuttavuuteen suomalaisten miesten kanssa - kullankaivajat vahtivat arvatenkin tilanetta tarkalla silmällä. “Ihanan” Petronellan muistoksi Lemmenjoen karttaan nimettiin pari tunturihuippua Petronellan kukkuloiksi vähän samaan tapaan kuin saamelaisnimi Nattaset Saariselän suunnalla. En tietenkään tunne totuutta Petronellan tarinasta, mutta kirjan kirjoittajan filosofian tohtori ja apulaisprofessori Mauno J. Pyhtilän paikoin sovinistinen kuvaus naiskauneudesta jäi kummastuttamaan minua.

Olen katsonut myös pari Lappi-aiheista elokuvaa: Auf Wiedersehen sekä Umur. Virpi Suutarin Auf Wiedersehen on raju kuvaus saksalaisiin miehiin rakastuneiden suomalaisten naisten kohtalosta sodan jälkeen. Dokumentissa esiin tullut katkeruus, sotaan liittyvä pahuus sekä sodan jälkeinen suvaitsemattomuus tuntuivat pahana olona pitkään elokuvan katsomisen jälkeen.

Umurin halusin katsoa etenkin Kilpisjärven maisemien vuoksi. Kai Lehtisen elokuvassa on syvää elämän pohdintaa rakkaustarinan sylissä sekä vaikuttavia luontokuvia Lapin kesästä. Minuun syttyi kaipuu päästä kesällä Lapin luontoon, mieluiten tuntureille ilman aikatauluja. Niin, että saisi pysähtyä läträämään virtaavan veden äärelle kauniina kesäpäivänä ja unohtaa kellon. Olla luonnon kanssa yhtä. Rakkaudesta en uskalla kovaan ääneen haaveilla, mutta kukapa sitä ei kaipaisi.

Hiihdosta on kadonnut ilo. Hiihtokilometrien kirjaamisen myötä olen salakavalasti sokeutunut luulemaan, että lukemat ovat pääasia. Suoritin numeroita ja ainahan luku voisi olla suurempi! Hiihdin jatkuvasti pitempiä matkoja kuin oikeasti halusin. En halua enää suorittaa, enkä laske enää hiihtokilometrejä! Kadotin siis yhteyden itseeni. Olen pitänyt taukoa hiihdossa ja aloittanut sen jälkeen lyhyet, hitaat, itseä kuuntelevat hiihtolenkit. Ymmärrän, etten kykene kirjaamaan matkoja astumatta samalla ahneuden ansaan. Nyt aion kaivaa esille eräsukset ja seikkailla lumisessa metsässä ihmettelemässä luonnon omia taideteoksia. Nyt voin syödä eväät vaikka ensimmäisessä mutkassa ja kääntyä sitten takaisin.

Mielessäni on alkanut muhia ajatus oman sadun kirjoittamisesta. Yhdistäisin siihen huimia kokemuksia opiskelun varrelta, mutta sadussa väsymyksen hetkellä paikalle ilmestyisi taikakomsio. Minulle sopivan kokoinen erämaan lapsen kehto sieppaisi suojaansa, kun voimani vähenevät. Siinä lepäisin ja vahvistuisin, kunnes taas olisin valmis uusiin seikkailuihin.

Minun vastuuviikollani aloitimme päivät yhdeksältä, kun mielestäni “kaikki” ovat vain tyytyväisä, jos aloitamme vähän myöhemmin. Ehdimme opiskella silti teoriaa niin paljon kuin yhtenä päivänä jaksaa ja saamme edes vähän korvausta ympäripyöreistä retki- ja muista käytännön viikoista.

Yksi tehokas kurssikaverini puolestaan järjesti vastuuviikkonsa opiskelupäivät kahdeksasta viiteen ja päälle vielä iltaohjelmaa. “Kaikki” olisivat hänen mukaansa tyytyväisiä, kun viikkoon kuuluu mahdollisimman paljon ohjelmaa.

Yleensä kahvitarjoilu on runsasta. Kaikki saavat herkutella yllin kyllin ihanilla leipomuksilla. Syömishäiriön kanssa kamppaileva kurssikaverini järjesti vuorollaan tarjoilua muulle luokalle. Hän kertoi jo etukäteen, että hänen leipomansa pullat tulevat olemaan minipullia, jotta “kaikki” jaksavat syödä leivonnaisensa.

Lopultakin tiedän mitä tarkoitetaan, kun puhutaan “kaikista”! Helposti astuu harhaan, että muut ajattelisivat samalla tavalla kuin itse. Toisten ihmisten mielipiteen saa tietoonsa vain kysymällä sitä heiltä. Sen sijaan vallankahvassa oleva voi päättää asioista vedoten siihen, että itse haluaa asioiden toimivan tietyllä tavalla. Muut tyytykööt siihen.

Pienen yksityisen filosofointini lisäksi viikon ohjelmaan kuuluu Tukholman erämessuille valmistautuminen. Messuosastostamme tulee hieno; edellinen kurssi oli palkittu parhaan ständin rakentamisesta. Me aiomme hyödyntää parhaita paloja siitä sekä luoda lisäksi omaa uutta. Messulle luodaan talvinen kolmiulotteinen tunturimaisema: mm. upea suuri tunturikuva taustalla, tekolunta, reittimerkki, suksilla lumeen kiinnitetty teltta ja itsetäyttämäni valkoinen riekko syömässä tunturikoivun silmuja. Messuvieraat saavat maistella retkelle sopivaa ja terveellitä naposteltavaa, itse kuivattamiamme hedelmänpaloja. Olemme varmasti hyvää mainosta oppilaitoksemme tunturiopaskoulutukselle!

Perehdyimme ajan kanssa tunturissa hyödyllisiin teknisiin apuvälineisiin. Näpelöimme upouusia malleja GPS:stä, säähavaintoasemasta ja lumipiipparista. Olen aika tumpelo käyttämään teknisiä laitteita, mutta ilokseni uusi GPS olikin hyvin yksinkertainen käyttää. Näinhän se pitää olla, että tekniikka palvelee ihmistä. Laitteiden pitää olla niin helppokäyttöisiä, että käyttö onnistuu väsyneenä ja hätääntyneenäkin.

Juttelin kehityskeskustelussa siitä, kuinka olen monesti opiskelun aikana törmännyt voimieni hiipumiseen. Väsähtämistä seuraava epäonnistumisen tai huonouden tunne on nakertanut mieltä. Keskustelun aikana ymmärsin kuitenkin asian toisen puolen.  Olen oppinut ottamaan pieniä lepotaukoja usein sen sijaan, että puurtaisin hammasta purren niin kauan, että palautumiseen tarvitaan pitempi loma. Tunnistan siis rajallisuuteni ja toimin sen mukaan.

Minun on helppo nähdä nuorissa ja fyysisesti vahvoissa kurssikavereissani monenlaisia vahvuuksia, mutta omien vahvuuksieni tunnistaminen ja varsinkin esiin nostaminen onkin toinen juttu. Teki hyvää saada perspektiiviä asiaan. Henkistä pääomaa oppaana toimimiselle olen saanut kuitenkin aivan muualta kuin koulun penkiltä. Olen hyvin kiitollinen Kilpisjärvellä pitkään toimineelle oppaalle, Tunturi-Orvokille hänen näyttämästään mallista toimia oppaana. Luontevasta ja lämpimästä suhtautumisesta asiakkaisiin. Tunteesta, että olen ystävieni kanssa tunturissa. Ehkä avara tunturi saa aikaan jotakin samaa kuin sauna: olemme kaikki yhtä arvokkaita ja - paljaita.

Löysin lopultakin kehostani oikean telluasennon ja se tuntuu hyvältä! Laskeminen tellutyylillä sujui nyt mallikkaasti loivassa mäessä, mutta paljon on treenattava ennen kuin pystyn laskemaan koko mäen samalla tyylillä. Sain kuitenkin sen verran itseluottamusta, että haluan jatkaa harjoittelemista omin päin ja kuka ties yhtenä kauniina päivänä uskallan laskea koko mäen. On yhtä aikaa jännää ja turhauttavaa harjoitella jotakin uutta taitoa, joka ei luonnistu noin vain. Tarvitaan sitkeyttä, mutta oppimisesta tulee sitäkin palkitsevampi kokemus, kun sen eteen ponnistelee.

Kolkuttelen maastohiihdossa kuudensadan kilometrin rajaa. Vanha äitini sanoi, että nythän sinä hiihdät äitisi nuoruuden lukemia. Varsinainen hiihtäminen kuulema alkaa vastaa kuudensadan kilometrin jälkeen. Mitähän se sitten tarkoittaa? Ehkä hiihto alkaa sujua teknisesti ja kunto on kohdallaan.

En tiedä, mutta minulle on käynyt toisin. Ensimmäisen kerran rakastamani hiihto on alkanut tympiä. Olenko langennut ahneuden ansaan, niellyt liikaa kilometrejä? Lääkkeeksi kokeilen pitää vähän aikaa taukoa ja lyhentää lenkkejä jatkossa. Muuntamalla vähän itämaista viisautta voisin todeta: Mikään ei ole niin tärkeää kuin hiihtäminen. Eikä sekään ole niin kovin tärkeää.

Saamelaistyyliset päähineet ovat hurmaavan kauniita ja karvahatut lämpimiä lähes 30 asteen pakkasessa.

Ihastelin saamelaisasuihin puettuja nukkeja. Näille nukeille on loihdittu asut nahasta. Kuvat: Karhusilta

Jokkmokkin tarjonta oli runsasta, mutta ehdin ja jaksoin vain pieneen osaan kulttuuritarjonnasta mukaan. Osa voimistani hävisi sähellyksessä yöpymisjärjestelyjen kanssa. Iltamyöhään odottelimme kouluttajaamme paikalle neuvomaan telttapaikkaamme, sitten aloimme lapioida lunta väsyneinä 28 asteen pakkasessa todeten, ettei meillä olekaan mahdollisuutta käyttää sisävessaa ja vesihanaa. Kouluttajamme varasi sitten meille minimökin yhdellä puhelinsoitolla muutaman kilometrin päästä, jolloin osa voisi nukkua sisällä ja muut telttailla lähellä. Ajelimme omin päin ristiin rastiin ympäriinsä ennen kuin löysimme mökin. Lopulta meitä nukkui kymmenen henkilöä pikkumökissä kuin sardiinit purkissa. Sain migreenin.

Muutoin Jokkmokk vastasi odotuksiani ja voin suositella markkinoita lämpimästi kaikille saamelaiskulttuurista kiinnostuneille. Ulkokojuissa myydään kaikenlaista tavaraa karvahatuista ja koruista muovipusseihin ja karamelleihin. Mielenkiintoisinta oli katsella vähän sivummalla aitoja saamelaiskäsitöitä ja istahtaa kotaan nuotion äärelle porontaljalle juomaan porolientä ja juttelemaan Jokkmokkilaisen opettajan kanssa.

Saamelaismuseo Ajtte on ainutlaatuinen. Pohjoisen luontoa ja elämää esitellään kaikilla aisteilla nautittavaksi. Sain tarvitsemani rentouttavan tuokion sinirinnan luona, kun se “lauloi” tunturikoivun oksalla dioraamassa aidossa ympäristössään. Tässä museossa on onnistuttu tuomaan esille tietoa visuaalisesti herkullisessa muodossa ja maltettu pysyä riittävän yleisellä tasolla, jotta kuka tahansa pystyy vastaanottamaan tiedon. Osallistuin saamelaisasuisen kokeneen oppaan vetämälle opastetulle kierrokselle ja ymmärsin silloin monta asiaa paitsi näyttelyn sisällöstä myös siitä, kuinka nerokkaasti näyttely on rakennettu. Tänne haluan ilman muuta palata!

Tarjolla oli myös taidenäyttelyitä, luentoja, elokuvia, lastenohjelmaa, konsertteja, oluttelttoja, hengellistä ohjelmaa jne. Olin oikein tyytyväinen valitsemaani konserttiin Buljos Bidus vieraanaan Niko Valkeapää. On jännää, kuinka saamelaismusiikki tuntuu niin hyvältä. Se hoitaa sielua, saamen kieli kuulostaa tutun turvalliselta, vaikka sanoja en ymmärräkään. Musiikissa voi ikään kuin kellua tai olla läsnä kokonaan.

Nyt pakkaamme pikaisesti rinkkamme ja lähdemme ajelemaan kohti Jokkmokkin saamelaismarkkinoita. Jokkmokkissa on kova pula yöpymispaikoista, joten me nukumme kolme yötä teltassa. Muutenkin meno on kuulema Villin Lännen touhua, kukin saa huolehtia itsestään niin kuin parhaaksi näkee. Ohjelmatarjonta on ällistyttävän laaja: näyttelyitä, elokuvia, konsertteja, luentoja, lastenohjelmaa, talviaktiviteettejä, markkinakojuja jne. Olen todella innoissani tästä tilaisuudesta. Varasin lipun Buljos Bidusin konserttiin, jonne Niko Valkeapää saapuu kutsuvieraana. Jokkmokkin saamelaismuseo Ajtte on hyvin kuuluisa ja palan halusta tutustua siihen.

Ostin lopultakin kovalle pakkaselle tarkoitettuja voiteita, jotta suksi luistaisi edes vähän kylmimmilläkin keleillä. Olen oppinut pukeutumaan lämpimästi ja kasvot suojaan hupulla tms hengitysilman lämmittämiseksi. Eilen tosin pukeutuminen lipsahti liioittelun puolelle. Suojasin pääni kypärämyssyn lisäksi miesten karvahatulla ja sitten sainkin hiihtää pää märkänä. Karvahattuparka näytti hiihdon jälkeen uitetulta koiralta. On se vaan kumma, kun pakkasellakin saa kärsiä kuumuudesta! Tosissaan treenaava kurssikaverini käyttää kovalla pakkasella porsaan kärsän näköistä hengityssuojainta. Muutoin kuulema on riski saada rasitusastma. Taas yksi hyvä syy yleensä leppoisaan hiihtotahtiini.

Haluan kehittää hiihtoharrastustani jatkossa. Olisi mielenkiintoista hiihtää laturetkiä talvisin ja kirjoittaa niistä juttuja lehtiin tai ainakin blogiin. Sitten voisin kehittää hiihtotekniikkaani osallistumalla maastohiihdon tekniikkakurssille. Vaikka olen melkein “syntynyt” sukset jalassa, ei minulla ole aavistustakaan teorian perusteista tai kuinka opettaa hiihtoa sellaiselle, joka kokeilee sitä ensimmäistä kertaa. Minua hämmästyttää, ettei tunturiopas koulutukseen sisälly lainkaan maastohiihdon opetusta, kun alppihiihtoa kuitenkiin treenataan aika lailla. Mieluisinta hiihtoa minulle on ilman muuta kiitää tai tarpoa keväthangilla tuntureilla. Siinä on täyttymys. Siinä on vapaus. Se on pitkälti henkinen kokemus.

Eilen tapahtui jotakin mielenkiintoista kerätessäni luistavia kilometrejä syrjäisellä tiellä. Huomasin ulkona emolampaan kahden pienen karitsan kanssa. Karitsa makasi lumessa paikallaan, emo ja toinen karitsa seisoivat vieressä. Palattuani jonkin ajan kuluttua takaisin lampaat olivat edelleen siinä. Aloin pohtia, oliko kaikki kunnossa… Hiihdin lampaiden vierelle, jolloin seisaallaan olevat lampaat siirtyivät kauemmas, mutta karitsa vain makasi lumessa. Nostin sen sylissäni lampolan aukosta sisään, mutta se ei edelleenkään pysynyt jaloillaan. Kävin kertomassa tilanteesta isäntäväelle ja he totesivat, että jotakin on vialla ja kiiruhtivat lampolaan. Jatkoin keventynein mielin lenkkiäni. Kuinka helppoa olisikaan ollut vain jatkaa matkaa ajattelemalla, ettei asia kuulu minulle.

Olin varannut LG:lle henkilökohtaisen ajan opiskelupäivän jälkeen saadakseni eväitä tulevaisuuden suunnitteluun. Halusin myös nähdä, millaisia menetelmiä hän käyttää ja miten asioiden setviminen onnistuu ruotsiksi. Kokemus oli mielenkiintoinen ja vahvistava. Toin koko epävarmuuteni esille ja tunteen tietynlaisen taakan kantamisesta sekä huoleni edelleenkin vaivaavasta väsymyksestä. Muutoin tunnen voivani paremmin kuin vuosiin ja haluan ottaa askeleita kohti uusia haasteita, vaikka se pelottaa.

LG pyysi minua etsimään mielikuvan taakalle. Sehän löytyi helposti aikoinaan maalaamastani tärkeimmästä taulusta. Työstin mielikuvaa silmät suljettuina saamieni ohjeiden mukaan ja lopulta “kannattelin” taakkaa vasemmassa kädessäni ja oikeassa kädessäni pidin mielikuvaa elämäni parhaimmasta hetkestä. Sitten löin kämmenet vastakkain voimakkaan huudon kanssa. En tiennytkään, että minusta lähtee niin paljon ääntä! Sinne hajosi taakkani tuhansiksi palasiksi… Sitten loimme muiston tulevaisuudesta. Aivan oikein: mielikuvan siitä, millaiselta minusta tuntuu muutaman vuoden kuluttua, kun olen löytänyt oman tieni. Nyt mielikuva asuu minussa ja toivon mukaan palaan tulevaisuudessa tähän tuttuun tunteeseen.

Kysyin myös neuvoa vaikeassa elämäntilanteessa olevan läheisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Kuultuani hänen ohjeensa tajusin ensinnäkin itse tehneeni oikean ratkaisun lähtiessäni opiskelemaan tunturioppaaksi. Hän nimittäin kannusti käyttämään aikaa mieluisten asioiden parissa. Olen välittänyt ohjeen eteenpäin ja se otettiin vastaan hyvin: tajuamalla, että käytännön toteutus vaatii oman elämän kunnollista pohdintaa.

Oppimispäiväkirja voisi olla hyödyllinen työväline meille. Minun mielestäni teemme tiiviillä tahdilla mielenkiintoisia asioita ja sitten taas ryntäämme seuraavaan. Tarvitsen sulatella tapahtumia. Onneksi on tämä blogi! Ja toinen suuri onni on itsenäisesti ja aktiivisesti toimiva kurssimme.

Viikon varsinaisena teemana oli geologia. Opiskelimme teoriaa, tutkimme kiviä ja vierailimme kaivoksessa. Osanotto oli vaisua, sillä moni päätti tehdä jotakin muuta. Viisi henkilöä (reilu kolmannes kurssista) on sitoutunut varsin kunnianhimoiseen projektiin: he aikovat valloittaa Chilen vuoria ja treenaavat nyt kuumeisesti keskenään monenlaisia asioita. Tarkemmin heidän suunnitelmistaan voi lukea upeilta kotisivuilta osoitteessa www.bergslandet.com