Ruotsiksi kuvailisin nyt itseäni sanalla “duktig”, sillä hiihdin eilen parinkymmenen asteen pakkasessa kaksikymmentä kilometriä. Moiseen hulluuteen minua innoitti haluni yltää pyöreisiin lukuihin. Sain mieluisan nimipäivälahjan: viisisataa kilometriä sivakointia on takana tänä talvena. Veikkaan, että tuhannen kilometrin raja ylittyy kepeästi kevään mittaan.

Ostin lopultakin kovalle pakkaselle tarkoitettuja voiteita, jotta suksi luistaisi edes vähän kylmimmilläkin keleillä. Olen oppinut pukeutumaan lämpimästi ja kasvot suojaan hupulla tms hengitysilman lämmittämiseksi. Eilen tosin pukeutuminen lipsahti liioittelun puolelle. Suojasin pääni kypärämyssyn lisäksi miesten karvahatulla ja sitten sainkin hiihtää pää märkänä. Karvahattuparka näytti hiihdon jälkeen uitetulta koiralta. On se vaan kumma, kun pakkasellakin saa kärsiä kuumuudesta! Tosissaan treenaava kurssikaverini käyttää kovalla pakkasella porsaan kärsän näköistä hengityssuojainta. Muutoin kuulema on riski saada rasitusastma. Taas yksi hyvä syy yleensä leppoisaan hiihtotahtiini.

Haluan kehittää hiihtoharrastustani jatkossa. Olisi mielenkiintoista hiihtää laturetkiä talvisin ja kirjoittaa niistä juttuja lehtiin tai ainakin blogiin. Sitten voisin kehittää hiihtotekniikkaani osallistumalla maastohiihdon tekniikkakurssille. Vaikka olen melkein “syntynyt” sukset jalassa, ei minulla ole aavistustakaan teorian perusteista tai kuinka opettaa hiihtoa sellaiselle, joka kokeilee sitä ensimmäistä kertaa. Minua hämmästyttää, ettei tunturiopas koulutukseen sisälly lainkaan maastohiihdon opetusta, kun alppihiihtoa kuitenkiin treenataan aika lailla. Mieluisinta hiihtoa minulle on ilman muuta kiitää tai tarpoa keväthangilla tuntureilla. Siinä on täyttymys. Siinä on vapaus. Se on pitkälti henkinen kokemus.

Eilen tapahtui jotakin mielenkiintoista kerätessäni luistavia kilometrejä syrjäisellä tiellä. Huomasin ulkona emolampaan kahden pienen karitsan kanssa. Karitsa makasi lumessa paikallaan, emo ja toinen karitsa seisoivat vieressä. Palattuani jonkin ajan kuluttua takaisin lampaat olivat edelleen siinä. Aloin pohtia, oliko kaikki kunnossa… Hiihdin lampaiden vierelle, jolloin seisaallaan olevat lampaat siirtyivät kauemmas, mutta karitsa vain makasi lumessa. Nostin sen sylissäni lampolan aukosta sisään, mutta se ei edelleenkään pysynyt jaloillaan. Kävin kertomassa tilanteesta isäntäväelle ja he totesivat, että jotakin on vialla ja kiiruhtivat lampolaan. Jatkoin keventynein mielin lenkkiäni. Kuinka helppoa olisikaan ollut vain jatkaa matkaa ajattelemalla, ettei asia kuulu minulle.