Opiskelimme kommunikointia ja ongelmanratkaisua NLP:n mallilla. Kuinka iloitsinkaan saadessani olla mukana oppimistilanteessa, jossa teoria ja käytäntö kohtaavat toisensa. Kouluttajana meillä oli vanha viisas mies, Leif-Göran Johansson. Hän on NLP-kouluttaja, entinen poliisi ja tehnyt paljon töitä syrjäytyneiden kuntouttamiseksi. Paikalla oli myös entinen jengijohtaja ja huumeiden käyttäjä, jonka elämä on muuttunut kuntoutuksen jälkeen. Nyt hän kiertää mm kouluilla kertomassa siitä, kuinka elämä on parasta huumetta.

Olin varannut LG:lle henkilökohtaisen ajan opiskelupäivän jälkeen saadakseni eväitä tulevaisuuden suunnitteluun. Halusin myös nähdä, millaisia menetelmiä hän käyttää ja miten asioiden setviminen onnistuu ruotsiksi. Kokemus oli mielenkiintoinen ja vahvistava. Toin koko epävarmuuteni esille ja tunteen tietynlaisen taakan kantamisesta sekä huoleni edelleenkin vaivaavasta väsymyksestä. Muutoin tunnen voivani paremmin kuin vuosiin ja haluan ottaa askeleita kohti uusia haasteita, vaikka se pelottaa.

LG pyysi minua etsimään mielikuvan taakalle. Sehän löytyi helposti aikoinaan maalaamastani tärkeimmästä taulusta. Työstin mielikuvaa silmät suljettuina saamieni ohjeiden mukaan ja lopulta “kannattelin” taakkaa vasemmassa kädessäni ja oikeassa kädessäni pidin mielikuvaa elämäni parhaimmasta hetkestä. Sitten löin kämmenet vastakkain voimakkaan huudon kanssa. En tiennytkään, että minusta lähtee niin paljon ääntä! Sinne hajosi taakkani tuhansiksi palasiksi… Sitten loimme muiston tulevaisuudesta. Aivan oikein: mielikuvan siitä, millaiselta minusta tuntuu muutaman vuoden kuluttua, kun olen löytänyt oman tieni. Nyt mielikuva asuu minussa ja toivon mukaan palaan tulevaisuudessa tähän tuttuun tunteeseen.

Kysyin myös neuvoa vaikeassa elämäntilanteessa olevan läheisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Kuultuani hänen ohjeensa tajusin ensinnäkin itse tehneeni oikean ratkaisun lähtiessäni opiskelemaan tunturioppaaksi. Hän nimittäin kannusti käyttämään aikaa mieluisten asioiden parissa. Olen välittänyt ohjeen eteenpäin ja se otettiin vastaan hyvin: tajuamalla, että käytännön toteutus vaatii oman elämän kunnollista pohdintaa.

Pysyin tämän viikon kiireisenä vastatessani viikon ohjelmasta. Jokaviikkoinen luokkakokous nostatti tunteita pintaan, kun käsittelimme pettymystämme pääkouluttajaa kohtaan. Hän on sitoutunut toiseen projektiin, mutta kuitenkin suhaa hetkittäin kanssamme ja on käytännössä ainoa henkilö, jolla on riittävä tietämys ja kokemus koulutuksestamme. Moni kokee, että koulutuksemme on jäänyt toissijaiseksi asiaksi. Toki meillä on ollut monia upeita erikoisasiantuntijoiden vetämiä kursseja. Itse olen vetänyt tilanteesta sellaisen johtopäätöksen, että kun kukaan ei katso kokonaisuutta, vastaan itse hyvinvoinnistani. Olen oman jaksamiseni asiantuntija ja opiskelen itseäni varten. Jotakin perää voi olla siinäkin väitteessä, että koulutuksen annin näkee vasta jälkikäteen. Ja mikä tässä elämässä olisi täydellistä?

Oppimispäiväkirja voisi olla hyödyllinen työväline meille. Minun mielestäni teemme tiiviillä tahdilla mielenkiintoisia asioita ja sitten taas ryntäämme seuraavaan. Tarvitsen sulatella tapahtumia. Onneksi on tämä blogi! Ja toinen suuri onni on itsenäisesti ja aktiivisesti toimiva kurssimme.

Viikon varsinaisena teemana oli geologia. Opiskelimme teoriaa, tutkimme kiviä ja vierailimme kaivoksessa. Osanotto oli vaisua, sillä moni päätti tehdä jotakin muuta. Viisi henkilöä (reilu kolmannes kurssista) on sitoutunut varsin kunnianhimoiseen projektiin: he aikovat valloittaa Chilen vuoria ja treenaavat nyt kuumeisesti keskenään monenlaisia asioita. Tarkemmin heidän suunnitelmistaan voi lukea upeilta kotisivuilta osoitteessa www.bergslandet.com

Jatkoimme lumiturvallisuuteen liittyvien asioiden opiskelua viime talvisen kurssin pohjalta. Nyt asiat hahmottuivat minulle selkeämmin: termit ja työvälineet olivat jo tuttuja. Piippari, sondi ja lapio mukana teimme retkiä tuntureille pohtien turvallisia reittivalintoja ja tehden testejä lumen kerroksista. Vuodessa testaustapa oli hieman uudistunut ja lumiturvallisuudesta oli ilmestynyt hyvä ruotsinkielinen oppikirja: Lavin säkerhet.

Hiihdimme telemark-suksilla, mikä tarkoittaa kovaa työtä omin lihasvoimin tunturiin noustessa. Nostan hattua ja kumarran syvään kaikille niille, jotka kiipeävät itse tunturille laskeakseen sitten hetkessä alas. Minulla oli lainassa siskon hienot sukset ja nousukarvat. Ensimmäisenä päivänä jaksoin oikein hyvin ja nautin “kovasta” kunnostani. Tämähän on hyvää treeniä. Laskimme alas mukavan loivasta ja pehmeälumisesta kohdasta. Koskemattomassa tunturissa oli niin kaunista! Illalla kertasin kirjasta lumiturvallisuusasioita.

Toisen päivän retki olikin sitten vaativampi. Läksimme liikkeelle aamuhämärässä. Alkumatkan pääsimme moottorikelkan hinauksessa, mikä osoittautui yllättävän työlääksi epätasaisessa maastossa. Sauvat irtosivat välillä köydestä tai joku kompuroi kumpareikossa. Sitten kiinnitimme nousukarvat suksiin ja aloitimme pitkän kiipeämisen tunturille. Vuorotellen avasimme latua ja teimme reittivalintoja. Kartan mittakaava (1 : 100 000) teki meille vähän kepposia. Matka oli huomattavasti pidempi kuin ensikatsomalta luulimme.

Aloin väsyä. Lopulta kerroin kouluttajalle ja vetovuorossa olevalle kurssikaverilleni, että voimani alkavat hiipua. Myös joku toinen valitteli väsymystä. Jatkoimme jonkin matkaa vielä ylöspäin. Juominen ja lounas eivät palauttaneet voimiani, sillä reisistä voimat olivat yksinkertaisesti kadonneet. Laskeminen oli haastavaa kovalla epätasaisella hangella. En jaksanut edes yrittää reisilihaksia vaativia tellukäännöksiä, vaan laskin niin kuin turvallisesti pääsin. Pinnistellen jaksoin retken loppuun. Majapaikassa jaksoin vain levätä illan. Arvatkaapa ärsyttikö, kun jotkut kovakuntoiset kurssikaverini painuivat saman tien treenaamaan piipparin käyttöä tai kipaisivat juoksulenkille!

Seuraavana päivänä minun oli jäätävä lepäämään toisten lähtiessä mielenkiintoiseen pelastusharjoitukseen. Lumivyöryyn oli hautautunut kahdeksan henkilöä (lumella täytettyjä haalareita piipparilla varustettuna) ja kurssimme sai tehtäväksi etsiä uhrit ja antaa ensiapua. Kuulin, että he olivat suoriutuneet tehtävästä loistavasti, jopa yhtä nopeasti kuin nopeimmat ammattimaiset tunturipelastajat. Voi kuinka ylpeä olen heistä!

Kysyin etukäteen viimeisen päivän retken vaativuudesta ja meitä kotiinjääviä ilmaantuikin nyt aika monta. Ehdinpähän lukea kirjan kunnolla ja sain kaipaamaani lepoa. Majapaikkamme oli viimevuotiseen tapaan iso yhtenäinen tila, jossa nukutaan siskonpedillä. Minäpä olin varautunut ovelasti tällä kertaa saadakseni omaa tilaa ja rauhaa. Viritin viileään eteiseen hätämajoitekankaani niin, että sain yöpyä patjan kokoisessa “yksiössäni”. Luksusta.

Aika haipakkaa on taas menty, kunnes tuli äkkipysäys voimien loppuessa. Viime viikonloppuna sain vain haaveilla levosta, sillä treenasin kurssikaverini kanssa telemarkia Tärnabyssä ja Hemavanissa lähes yksityisopetuksessa. Huomasin kestäväni pakkasta ( kylmimmillään noin - 25 astetta C) paremmin kuin aiemmin, kiitos henkiinjäämiskurssin kylmäkäsittelyn. Oli palkitsevaa tehdä omantasoisia harjoituksia, vaikka minulla on nielemistä hitaan oppimiseni ja kankeuteni kanssa. Miten voinkin tehdä kaikki osatekijät väärin! “Pystympi asento, lantio eteen, jalat lähemmäs toisiaan, malta pysyä telemark-asennossa, tee liikkeistä yhtenäiset ja kaarista pyöreät, vauhtia on saatava lisää jne!” Tein suurimman osan harjoituksista mäen loivassa alaosassa ja kouluttaja ymmärsi näkemykseni, että päähäni mahtuu vain yksi uusi asia kerrallaan.

Ensimmäisen päivän lopuksi tellulaskua videoitiin ja sen jälkeen ymmärsin, mistä koko päivä oli puhuttu. On kummallista, miten vaikea on hahmottaa omia liikkeitään ennen kuin näkee nauhalta. Mäenlaskuni näytti niin masentavalta, että mietin vakavasti luovutanko. Eihän kaikkea tarvitse osata! Ei samperi, en anna periksi niin helpolla. Minulla on oikeus omaan tahtiini oppimisessa vaikka se veisi kymmenen vuotta! Olisin toivonut, että kouluttaja olisi hehkuttanut kunnolla silloin, kun onnistuin harjoituksissa. Sen sijaan hän ohitti oppimani asian nopeasti ja kiiruhti seuraavaan harjoitukseen. Epävarma oppija kaipaa runsaasti hyvää palautetta silloin, kun siihen on aihetta. Siitä saa potkua ja luottamusta omaan oppimiskykyyn. Toisena päivänä edistyin jonkin verran. Sovimme, että muutaman viikon kuluttua tulevalla tellukurssilla teen enimmäkseen omia harjoituksia. Lihakset polttelevina ja komealla mustelmalla reidessä koristeltuna siirryin suoraan lumivyörykurssille.

Pakkasen painuessa - 20 - - 25 asteeseen harkitsen tarkkaan ulkoilun ja vaatetuksen. Kuvittelen, että ulkona voi viipyä vain tovin. Tähän vuodenaikaan on valoisaakin vain rajallinen aika.  

Kokemani parin yön yli kestänyt selviytyminen näissä olosuhteissa sai tarkistamaan käsitykseni asiasta. Hiihdimme illalla metsään lammelle, jossa “totesimme” ilman muuttuneen niin sumuiseksi ja pyryttäväksi, ettemme voi jatkaa eteenpäin mökille, vaan meidän on pystytettävä leiri maastoon. Palasimme lammelta pienen matkan metsän suojaan ja “lämpöön”. Jälkikäteen saimme tietää, että mittausten mukaan metsässä lämpötila oli noin viisi astetta lämpimämpi kuin lammella.

Rakensimme parin kolmen hengen hätämajoitteita, joissa sitten koetimme nukkua yön mökkimajoittumiseen varatuilla varusteilla. Jotkut yöpyivät ns. kuusen persiissä eli kuusen juurella suojaisten oksien alla. Jotkut kaivoivat lumeen nukkumapaikan. Meidän porukka viritti mukanani olleen hätämajoitekankaan kaatuneen puunrungon ylle. Taitoimme kuusen oksia makuupaikan alle ja reunoille ennen makuualustojen levittämistä. Suksien avulla saimme kankaalle tukea niin, ettei se painuisi lumisateessa päällemme.

Kokeilimme yhdistää kaksi makuupussia, mutta valitettavasti se ei onnistunut. Olen nukkunut kerran yhdistetyssä makuupussissa kahden lapsen kanssa ja huomasin kuinka hyvin läheisyys lämmittää. Nyt palelin yön kolmen vuodenajan makuupussissani. Nukahdin ja heräsin kylmyyteen yhä uudelleen. Eniten palelin jaloista, vaikka olin sujauttanut ne rinkan sisään. Untuvatakkini olin pujottanut makuupussin ympärille ja pukeutunut itse useaan villakerrastoon sekä karvahattuun. Vieruskavereillani oli yhtä kylmä. Yllätyin siitä, että käytyäni yöllä pissalla oloni tuntui lämpimämmältä. Makuupussista ei haluaisi kömpiä yöllä pakkaseen, mutta vaivannäköön löytyy näköjään kaksi hyvää syytä.

Aamulla oli aika ankeata nousta. Pian joku huomasi, että kaksi retkeläistä oli “kylmettynyt” yön aikana ja meidän muiden oli autettava heitä. Päivän mittaan seurasi yllättäviä pelastamistilanteita tuon tuosta. Kaikki eläytyivät rooleihinsa täysillä ja maskeeraukset oli tehty niin huolella, että hetkittäin luulimme tilanteita todellisiksi. Illalla porukka alkoi olla jo niin paranoidista, että lähtiessäni kävelylle toiset luulivat siitä seuraavan jonkin pelastustilanteen vaikka vakuuttelin muuta.

Tunsin ilman kylmenevän illan mittaan. Pysyin lämpimänä vain tehdessäni jotakin ja aloin miettiä tulevaa yötä. Keskusteltuani kouluttajan kanssa kävin hakemassa kotoa lämpimämmän makuupussin. Voi kuinka suloista siinä oli nukkua! Mieleeni tuli ensimmäinen talvivaellukseni vuosituhannen vaihteessa. Hiihdimme Saariselän maastossa mökiltä mökille. Ihmettelin silloin, kun toisella oppaalla oli mukana niin lämmin makuupussi, että hän halusi nukkua ulkona. Olikohan yhtenä syynä turvallisuusajattelu?

Tällä viikolla saamme tuhtia oppia SÖS:ltä (Svenska Överlevnadssällskapet). En tiedä pitäisikö minun puhua selviytymiskoulutuksen sijaan henkiinjäämiskoulutuksesta. Kaksi pitkää päivää on jo takana tai tämä toinen päivä jatkuu kohta, kun kokoonnumme täyden teoriapäivän jälkeen vielä illalla. Lähdemme metsään sellaisella varustuksella, jonka ottaisimme mukaan oppaina kuuden päivän hiihtoretkelle, jossa on tarkoitus yöpyä mökeissä. Se on kuulema vaarallisinta retkeilyä, koska silloin varustuksesta puuttuu ulkona yöpymiseen suunnitellut varusteet. Kaikenlaista voi kuitenkin sattua…

Kuvitteellisessa tilanteessamme opas vastaa yksin 14 kokemattoman retkeilijän turvallisuudesta. Kaksi kouluttajaamme ei kerro meille etukäteen kuinka kauan metsässä aiotaan viipyä tällä kertaa, minne mennään tai mitä tulee tapahtumaan.  Opettelemme selviytymään lumessa niillä varusteilla, jotka meillä on mukana. Luvassa on runsaasti ensiapuharjoituksia, paineen alaisena toimimista, ehkä palelemista, ehkä valvomista… Saa nähdä. Minua jännittää. Sen kuitenkin tiedän jo tässä vaiheessa, etten lähtisi vetämään yksin talvella sellaista retkeä. Mikä valtava vastuu ja paine. Luonto on arvaamaton ja saattaa muuttua vaaralliseksi vaikkapa lumimyrskyssä tai onnettomuuden sattuessa. Tarvitaan paljon viisautta, halua selviytyä ja kykyä toimia.

Monet tunturikukat ovat niin pieniä, että ohi saattaa hyvinkin lampsia huomaamattaan. Kauneuden edessä on syytä kumartaa…

Edellisen kuvan kukkia, lapinvuokkoja läheltä kuvattuna.

Moni on etsinyt tätä harvinaisuutta pitkään ennen kuin on onnistunut sen löytämään. Pikkuinen lapinalppiruusu on rauhoitettu Suomessa.

Tanakka ja pysty lumileinikki kuuluu arktisiin pieniin leinikkeihin. Nimitys “lumi” liittyy kasvin esiintymisalueeseen, lumen sulamispaikoille.

Upea jääleinikki kasvaa kaikkein korkeimmalla tunturissa, missä muut kasvit eivät enää selviydy. Löysimme Suomessa rauhoitettua jääleinikkiä tunturin yläosasta jään ja lumen kylmien sulamisvesien kostuttamilta kivikoilta.

Edellisiä kasveja kookkaampi ruusujuuri loistaa kauas kukkiessaan ja tuoksuu hyvälle. Ruusujuurivalmisteita myydään luontaistuotekaupoissa virkistävänä, yleiskuntoa kohottavana ja jopa sukupuolista vireyttä lisäävänä rohdoksena. Kuvat: Marja Isomäki

Juhannuksen aikaan tunturiretkellä pääsee kokemaan monta vuodenaikaa. Paraksen juurella Signadalenissa elettiin hehkeää kevättä. Vaaleanvihreä väri suorastaan pursuaa elämänhalua.

Paraksella olisi voinut järjestää juhannushiihdot ja radalle saisi pituutta mukavasti. Paras näyttää läheltä aivan erilaiselta kuin Kilpisjärveltä katsottuna. Kiipesimme mahdollisimman loivasti sulaa maata pitkin kuvan oikeasta laidasta. Nousu vaatii melkoisesti voimia ja loppuosa on varsin jyrkkä.

Polku Gappohyttanilta Pältsastuganille seurailee harvinaisen helppokulkuista hiekkaharjannetta.

Tuttu näky monelle: Kolmen valtakunnan rajapyykiltä Paras erottuu hainevän muotoisena.

Kuohkimajärveltä palasimme jälleen kohti Parasta. Tunturijokien ja -purojen varret ovat mieluisia taukopaikkoja. Juoma- ja ruokaveden lisäksi kirkkaan virtaavan veden lähellä oleilu virkistää. Kuvat: Marja Isomäki

Sain joululahjaksi kuvia viime kesän kolmen valtakunnan retkeltä reitiltä Paras - Pältsa - Kuohkimajärvi. Vertaillaanpa vähän tunturimajoittumista Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Kuvaajana Marja Isomäki.

Norjassa yövyimme pari yötä teltassa Paraksen juurella yöttömässä yössä. Siellä oli soma nukkua.

Sitten taivalsimme kohti norjalaista tunturitupaa. Gappohyttan on varsinainen helmi mitä uljaimmassa tunturimaisemassa. Alemmassa kuvassa maisema Parakselle päin.

Gappohyttanin astiastoon on panostettu ja pesunurkkauksessa kelpasi huuhtoa silmät. Norjalaisten retkeilyperinnettä ja tyylitajua voi kehua syystä. Mökkiin saa avaimen esimerkiksi Kilpisjärven tullista.

Ruotsin Pältsastugan on avoinna vain tupavahdin ollessa paikalla. Juhannuksen tienoilla ovet pysyivät tiukasti lukossa harmiksemme.

Suomalainen Metsähallituksen autiotupa on sisustukseltaan karu, mutta aina avoin ja maksuton.

Tiivis Suomen vierailuni venyi ylimääräistä, kun lähipiirin huutava avuntarve vei voiton opiskelusta. Minulla oli erinomainen syy jättää väliin lasketteluohjaajakurssi, jonka tasolle taitoni eivät riitä. Seitsemän päivän kurssilla olisi ollut ohjelmaa aamu kahdeksasta ilta yhdeksään ja lisähaasteena Hemavan- Tärnabyn aluetta on koetellut Ruotsin kovin pakkanen, - 40 astetta.

Kävin Rovaniemellä Ounasvaaran rinteillä kummitytön kanssa laskemassa ja totesin hiukkasen kateellisena kuinka luontevaa mäenlasku on lapselle. Ei siinä pelätä, vaan tömäytetään päin pylvästä ja jatketaan laskemista muina miehinä. Epäröin tuolihissin luona kuinka siinä mennään, kun kummityttö jo siirtyi hissin eteen. Kiiruhdin perässä ja niin sitä noustiin mäen päälle tajuamatta laskea turvapuomia suojaksi. Siis tekemällä oppii -metodi käytössä. Oivalsin itselleni sopivasta tavoitteesta laskettelurinteessä. Haluan oppia sen verran perustaitoja, että voin olla tarvittaessa lasten seurana mäessä sekä huolehtia heidän turvallisuudestaan ja viihtyvyydestään.

Auttamisen lomassa kävin hiihtämässä Rovaniemen hienosti hoidetuilla laduilla oman ajan samiseksi ja voimieni lataamiseksi. Kovalla pakkasella ilma oli kuivaa. Se tuntui iholla ja hengityksessä nipistelevältä, jopa puraisevalta. Pikkurillini päät saivat pikkuriikkisiä paleltumavammoja hansikkailla hiihtäessäni. Kokemuksesta viisastuneena aion jatkossa suojata sormeni pakkasella rukkasilla, jolloin sormet saavat lämpöä toisistaaan. Muutoin onnistuin pukeutumaan sopivasti vaihdellen villakerraston paksuutta hiihtoasun alla. Hiihtotakin hupussa olevat pitkät reunat suojasivat kasvojen ympärillä ja saivat aikaan hengittämiselle sopivan pienilmaston. Karvahattu osoittautui oivaksi päähineeksi kylmimmillä ilmoilla. Pakkaspukeutuminen on todellakin taitolaji!

Olen huomannut ilokseni kunnon nousseen ladulla, kun takana on jo 360 km hiihtoa. Uhmasin Rovaniemellä varoittelevia neuvoja ja läksin kiertämään kilpahiihtäjille tarkoitettuja vaikeita latuja. Selvisin niistä mieli virkeänä rauhallisella tahdilla, enkä ollut aivan puhki 12 km:n jälkeenkään.