Hiihtokauden aloitus on aina räpiköintiä. Minun on tietoisesti suhtauduttava itseeni suurella lempeydellä, kun nopeita ja taitavia hiihtäjiä sujahtelee solkenaan ohitseni. Samalla ladulla kilpahiihtäjät treenaavat tosissaan. Minulle on arvokasta olla ulkona, hakea tuntumaa hiihtämiseen, kuntoilla ja nauttia siitä erikoisuudesta, että saan hiihtää jo lokakuussa havumetsän suojassa. Kuusikymmentäkuusi kilometriä on taittunut sivakoiden hiihtoloman piirteitä saaneella syyslomalla.

Iltaisin olen kolunnut kirjaston hyllyjä ja uppoutunut aikakausilehtiin lehtiosastolla. Rovaniemen maakuntakirjasto on tyylikäs taidonnäyte Alvar Aallon arkkitehtuurista sisustusta myöten. Eipä ihme, että matkailijat vierailevat mielellään kirjastossa ihan rakennuksen vuoksi.

Olen kohta lähdössä makkaranpaistoretkelle sukulaispojan kanssa. Polttopuut, makkarat ja kuuma mehu odottavat reppuun pakattuina. Pakkanen on kirinyt seitsemään asteeseen, joten aiomme pukeutua lämpöisesti. Muutoin olemme yhdessä mm. leiponeet sämpylöitä ja pullaa sekä pulkkailleet päiväkodista kotiin. Meille on muodostunut aivan omia juttuja, joiden vaaliminen tuntuu tärkeältä.

Askartelin kauniin puutalon koristeeksi kolme kranssia: yhden kuusenhavuista, yhden variksenmarjan varvuista ja yhden puolukan varvuista. Ehkä voisin tehdä ovikransseja joskus myyntiinkin… Ehkä sitten kun olen asettunut taas Suomeen asumaan, kenties Rovaniemelle.

Juuri kun toivoin elämääni lisää henkisyyttä, pääsin käymään taidenäyttelyssä “Mielenrauhaa mielentuntureilla”. Rovaniemeläinen Päivi Peteri on maalannut jännittäviä tauluja ja yhdistänyt niihin Pentti Harjumaan tunturiaiheisia runoja. Loistava yhdistelmä! Maalauksissa jää tilaa katsojan mielikuvitukselle, ehkä kukin löytää sieltä tarpeensa mukaan. Harjumaan runoihin on helppo samaistua.

Tunturi kuiskaa

minulle

maailman melusta väsyneelle:

tule lämpimän lumen

syliin

hiljaisuuden syliin,

täällä sinun ei tarvitse olla mitään,

täällä saat olla

sellainen kuin olet

elämän arvovieras.

Jos sinua ei tunturin

hiljaisuus pysäytä

olemassaolo

järkytä,

et ymmärrä elämästä

mitään

et ole elävien

kirjoissa.

Tunturituuli silittää paljasta

päätäni,

en ajattele mitään,

maa ja taivas virtaa minun läpi,

olen ohitsekiitävän hetken lapsi

ikuisuuden ovella,

mikään ei paina.

Hiihdin eilen Rovaniemellä viiden kilometrin lenkin. Lumi on peräisin viime talvena tykitetystä lumesta, joka on varastoitu kesän ajaksi. Tekolumi on karheaa ja muhjuuntuu luistelutyylillä hiihtävien alla irtonaiseksi soseeksi. Itse hiihdin perinteisellä tyylillä vaikka sukset olivat oikeasti luistelusukset.

Epäröin etukäteen, että jäänkö toisten jalkoihin, kun ladulla treenaavat myös maajoukkuehiihtäjät ja lähdenkö mukaan vihaamaani verenmakusuussa -tahtiin. Hiihtolenkkini aikaan osuin kuitenkin aivan tavallisten hiihtäjien sekaan, tilaa oli hyvin ja saatoin hiihdellä omaan tahtiin sumuisesssa säässä havupuiden siimeksessä. Aurinko pilkahti hetkeksi kuin tervehdykseksi. Hiihtokausi on siis avattu! Tuntuu hyvältä, että tavallinen hiihtäjä pääsee ensiladulle maksutta.

Toinen mieluisa paikka on Rovaniemellä sijaitseva Lapin maakuntakirjasto. Kirjoja vaikka kuinka paljon suomeksi! Onnistuin valitsemaan kirjan, joka vastaa huutavaan tarpeeseeni löytää henkistä ulottuvuutta elämääni. Ruotsalainen kirjailija Stefan Einhorn käsittelee teoksissaan eettisiä ja elämänkatsomuksellisia teemoja. Luin Ruotsissa aiemmin hänen kirjoittamansa kirjan Aidosti kiltti ja nyt romaanin Ihmisen tehtävä. Tässä elämänfilosofisessa romaanissa isä ja poika käyvät syvällisiä keskusteluja elämästä.

Pala kurkussa toivoin lukiessani, että omassa suvussani olisi ollut kykyä pohtia ja jakaa elämänviisautta. Että kaikkea ei olisi tarvinnut etsiä vaikeimman kautta. Samalla ymmärsin, että ilman vakavan masennuksen aiheuttamaa elämän muutosta en olisi lähtenyt nykyiselle tielle. Elämän taitekohta tarjoaa tuskan ja kipuilun lisäksi mahdollisuuden henkiseen kypsymiseen. Monien ovien läimähtäessä nenän edestä kiinni toisaalla avautuu ikkunoita uusiin maisemiin.

Nyt seuraa parasta mahdollista hoitoa Suomi-ikävään. Matkustan Suomeen syyslomaksi ja saan tavata lähisukulaisiani. Erityisesti odotan kahden lapsen tapaamista. Tokaluokkalainen kummityttöni tokaisi minulle kerran puhelimessa pettyneellä äänellä: “Miten se sinun kurssisi Ruotsissa kestää niin kauan: kaksi vuotta! Eikös kurssit kestä yleensä muutaman viikon tai pari kuukautta?” Sain häneltä postitse hurmaavan piirroksen, jossa leikimme piilosta. Kaipuu on molemminpuolista.

Toinen sukulaislapsi täyttää pian neljä vuotta. Hän on useimpien pikkupoikien tapaan hyvin kiinnostunut koneista. Niistä riittää kerrottavaa. Perheeseen on tulossa suuri muutos, kun poika saa pian pikkusiskon tai -veljen. Varmaan aika jännää aikaa. Äiti vaan ei nyt oikein jaksa leikkiä, mutta täti jaksaa!

Syysloma tulee oikein hyvään aikaan. Toinen opiskeluvuotemmehan alkoi jo heinäkuun lopulla. Nyt minulta kyllä livahtaa muutama kriittinen lause. Niin hyvä kuin onkin jakaa vastuuta opiskelijoille, niin kuuluisi sitä kantaa tunturiopaskoulutuksesta vastaavan henkilönkin. On hyvä elää hetkessä, mutta pohjaksi tarvitaan kuitenkin aimo annos suunnittelua ja paneutumista asiaan.

Iso osa opinnoistamme koostuu erilaisten yhdistysten tai yritysten pitämistä kursseista ja ne ovat olleet yleensä huippuhyviä. Nyt syysloman kynnyksellä kenelläkään ei ole tietoa, mitä teemme heti loman jälkeisellä viikolla. Oli tarkoitus tutustua luoliin, mutta sopivaa henkilöä vetäjäksi ei tunnu löytyvän kirveelläkään.

No, mikään ei ole täydellistä, mutta silti kaikesta voi oppia jotakin. Oppiminen on elinikäinen prosessi. Olen jo suunnitellut millaisilla kursseilla aion täydentää tietämystäni näiden opintojen jälkeen. Haluan opiskella lisää ainakin tunturilinnuista, sienistä ja säästä sekä käydä STF:n (Svenska Turistföreningen) tupavahtikurssin. Lisäksi englannin kielikurssista on varmasti hyötyä. Minua kiinnostaisi myös kovasti yhdistää luonnossa liikkumiseen asioita, jotka liittyvät henkiseen hyvinvointiin. En tiedä vielä miten, mutta toivottavasti se selviää jonakin päivänä!

Ottamiani kuvia karhun jäljistä Storumanissa Ruotsissa.

Tänään oli yksi jännittävimmistä päivistä opiskelumme aikana. Koulumme rehtori vei meidät metsästysmailleen näyttääkseen karhun jälkiä. Paikan saamenkielinen nimi Bornåive tarkoittaa karhunpäätä. Rehtorimme, sukunimeltään Björnstad (Karhukaupunki) oli aiemmin ollut paikalla Suomesta ostamansa metsästyskoiran kanssa, jolloin koira oli alkanut haukkua karhua. Mies oli ylpeä rohkeasta koirastaan, sillä useimmat koirat pelkäävät karhua ja lähtevät pakoon kohdatessaan karhun. Rehtori tallensi paikan gps:ään ja katsoi sitten itse parhaimmaksi vetäytyä.

Uusi puhdas lumi kimalteli auringon paisteessa. Lunta oli satanut noin viisitoista senttimetriä. Miten raikasta onkaan kulkea ensilumessa! Pehmeää. Hiljaista. Saimme ohjeeksi pitää meteliä, jotta karhu ehtii tarvittaessa siirtyä kauemmas. Lisäksi meillä oli ase mukana varmuuden vuoksi. Hirven jälkiä risteili siellä täällä ja sitten tulimme paikkaan, jossa koira oli haukkunut karhua. Karhun jälkien päälle oli satanut vähän lunta, mutta tunnistaminen oli silti helppoa. Jälkipainallus on niin suuri. Tutkiessamme lähiympäristöä löysimme kuusen alta painanteen, jossa karhu oli levännyt.

Palasimme autolle ja läksimme ajamaan tulistelupaikkaamme kohti. Yht´äkkiä äkkäsimme metsätiellä tuoreet karhun jäljet. Se oli kävellyt voimiaan säästääkseen auton renkaiden painamaa uraa pitkin. Karhut etsivät nukkumapaikkaa tähän aikaan vuodesta, eivätkä kulje mielellään pitkiä matkoja.

Syötyämme lounaan jäljitimme kohdan, jossa karhu oli poikennut metsätieltä metsän suojaan. Tässä vaiheessa meitä oli enää kolme innokasta etsijää jäljellä, kaksi hyväkuntoista miestä ja minä. Tohkeissani painelin etunenässä jälkiä pitkin. Karhu oli virtsannut kulkiessaan. Valokuvasimme. Jäljet johtivat tiheän metsän läpi, suon yli puron varteen. Puro oli useita metrejä leveä ja osittain jäässä. Karhu oli jatkanut matkaansa puron vartta kulkien.

Kuulin rasahduksen. Tässäkö se nyt on? Olimmeko tyhmän rohkeita seuratessamme jälkiä? Lepopaikkaa etsivä karhu ei ilahdu vieraista. Huh… se olikin lentoon nouseva metso. Pian jäljet johtivat puron rantaan ja loppuivat siihen. Tutkittuamme tarkemmin huomasimme karhun jäljet vastarannalla. Palasimme autolle ja ajoimme metsätietä alueen ympäri nähdäksemme onko karhu ylittänyt tien siellä. Eipä ollut. Me olimme siis päässeet karhun lähelle ja kuinka viisas karhu olikaan ylittäessään puron! Toivottavasti se saa nukkua nyt rauhassa.

http://www.vk.se/Article.jsp?article=305341&category=390

Molemmat suomalaiset pääsivät kuvaan!

Taputtelen hirveä Bjurholmin hirvitilalla. Kuva: Joel Jemander

Olipa mukavaa tehdä välillä erilaisia asioita! Käydä vierailulla museoissa ja eläintarhoissa sekä syödä lounasravintolassa. Olen opinnoissamme tähän asti suorastaan vältellyt vastuunkantoa, mutta nyt nautin saadessani muovata viikon ohjelmaa ja pitää lankoja käsissäni.

Pääsimme seuraamaan Pohjolan villieläimiä ainutlaatuisella tavalla, kun saimme kulkea kuulaana syysaamuna Lyckselen eläintarhassa ainoina asiakkaina. Ahma söi kymmenen metrin päässä meistä villisian päätä, ketut lämmittelivät auringossa kerälle kiertyneinä aidan vieressä ja karhuemo poikasineen tuli uteliaina haistelemaan meitä aidan raoista. Harmaat suloiset naalin pennut ryntäsivät tutkimaan meitä ja rääkyivät toisilleen lapsen huutamista muistuttavalla äänellä. Uroshirvi seurasi meitä aidan viertä kulkien, kaivoi välillä kuoppaa ja virtsasi siihen (ns. kiimakuoppa).

Yövyimme ensimmäisen yön teltassa räntäsateessa. Toiseksi yöksi saimme onneksi luvan vuokrata pienen mökin Umeåsta. Ilmat eivät erityisemmin houkuttele telttailuun tähän vuodenaikaan.

Bjurholmin hirvitilalla vierailu oli minulle elämys. Hirvien kiima-ajan vuoksi pääsimme taputtelemaan vain yhtä vanhaa rauhallista hirveä. Meitä nauratti hirven suuri herkku, se nimittäin ahmi banaaneja kuorineen! Kesällä vierailijat voivat nousta hirven selkään kuvattavaksi. Hirviaiheinen näyttely oli toteutettu mielenkiintoisesti: täytetty karhu lyömässä tassunsa hirven selkärankaan, suuri täytetty hirvisonni, erikoiset hirven sarvet, täytetty hirvi putoamassa ansakuoppaan jne. Bjurholmin hirvitila oli aikoinaan Euroopan ensimmäinen, mutta nyt kilpaijoita löytyy. Hirvi on Ruotsin matkailulle tärkeä asia. Ehkä hassuin myytävä hirvituote on hirven ulosteesta tehty korvakoru. Papana on toki maalattu ja lakattu.

Perjantaina leivoimme perintäistä ruotsalaista leipää vanhassa puu-uunissa. Uunissa pidettiin koko ajan pientä tulta reunoilla samalla, kun keskellä paistettiin nopeasti rieskamaista “mjukbrödiä”. Tunnelmallista. Ihastelin käyttämiämme vanhoja puisia työvälineitä: lovellisia kaulimia, ohuen ohuita puulastoja ja valtavia leipälapioita. Suureen taikinaan kului kuusi litraa nestettä. Taikinan kohotessa koko ajan lisää alkoi jo tuntua, että taikina ei lopu koskaan. Nyt pakastin pursuaa kotona leivottua leipää.

Antamani tehtävä tutustua johonkin tuntureita tai pohjoista elämää kuvaavaan kirjaan tai muuhun kulttuuriin tuotti monenlaista satoa. Saimme mm. kuulla vanhasta kirjasta, jossa riekonpyytäjä kertoo koettelemuksistaan jäätyään lumivyöryn alle päiväkausiksi ja kuuntelimme nuoren saamelaisnaisen heleä-äänistä laulua.

Ensi viikolla saan heiluttaa tahtipuikkoa vastuuviikollani. Tosin puolet luokasta häipyi Etelä-Ruotsiin kiipeilemään luonnon kallioille vielä kerran ennen talven tuloa. Asennoidun niin, että kun väki vähenee, niin pidot paranevat!

Maanantaina pidän lopultakin esityksen terveellisestä ravinnosta.  Valmistelin aihetta jo lähes vuosi sitten, mutta en ollut silloin vielä kypsä esittämään sitä. Syitähän vitkuttelulle löytyi: ujostuttaa, en osaa ruotsia riittävän hyvin, pitää kokeilla ruokavaliota ensin itse, liikaa muuta ohjelmaa… Mutta nyt on napakka ote omasta niskasta!

Sitten kertaamme tunturikasveja tekemäni kasvion avulla, tutustumme “kakkakokoelmaani” sekä kuuntelemme tavallisimpien tunturilintujen laulua cd:ltä.

Kolmen päivän retkellä Umeån suuntaan ehdimme tutustua moneen mielenkiintoiseen paikkaan. Luonnollisesti yövymme teltoissa. Veikkaan, että Umeån leirintäalueelta löytyy hyvin vapaita telttapaikkoja tähän aikaan vuodesta!

Perjantaina leivomme maalaisleipää kotiseutumuseon puu-uunissa. Toivon, että viikosta kehkeytyy palauttavaa yhdessäoloa raskaiden vaellusviikkojen vastapainoksi.

Storuman Folkhögskolan täytti 50 vuotta ja tunturiopaskoulutus 30 vuotta. Juhlan kunniaksi koulussa järjestettiin tilaisuus, jossa tulevat tunturioppaat esittelivät mm. retkiruoan kuivaamista. Maisteltavina oli kuivattua lihaa, lohta, tomaattia, omenaa, banaania ja melonia. Lehdistö oli tietenkin paikalla…

Kuva: Allan Fjällström/ Västerbottens-Kuriren

Juttu löytyy osoitteesta:
http://www.vk.se/Article.jsp?article=304074&category=390

Jäätikköretkeltämme vielä muutama herkullinen kuva alla!

Kuva: Josefin Zackrisson

Kuva: Josefin Zackrisson

Kuva: Josefin Zackrisson

Kuva: Markus Perttunen

Onneksi tajusin soveltaa viikon itselleni sopivaksi! Näin kestin rasituksen ja opin monta asiaa niin itsestäni kuin kurssistamme. Ulkona oleminen vuorokauden ympäri on jo sinällään vaativaa syksyn kirpeydessä. Siihen päälle paleleminen, valvominen ja nälkä varta vasten haettuna ovat tällä hetkellä minulle liikaa. Mietin koko viikon, miksi opiskeluumme kuuluu kaksi primitiiviviikkoa. Yksi näkökulma lienee se, että viikosta ei koidu koululle kustannuksia ja monet ovat innokkaita etsimään rajojaan.

Mitä alkeellisesti elämisestä oppii? Milloin taitoja tarvitaan? Mitä riskejä touhuun sisältyy? Löysin eniten vastauksia mahdollisiin riskeihin. Niistä toteutui ainakin lievä savumyrkytys, majan syttyminen tuleen yöllä, sairastuminen kylmyyden laukaisemaan virtsatietulehdukseen ja vaatteen syttyminen tuleen.

Toiset rakensivat luonnosta löytämistään materiaaleista suojan ja pitivät siellä tulta pysyäkseen lämpiminä havujen päällä. Aamulla he kömpivät ulos naama ja vaatteet nokisina, väsyneinä, mutta kuitenkin yllättävän iloisina. Reipasta porukkaa, nuoria ja vahvoja! Minä rakensin yösijan “ylellisesti” vedenpitävästä kankaasta maahan kaatuneen kelon alle ja nukuin siellä “ylellisesti” makuualustalla makuupussissa. Ruokaa valmistin nuotiolla “ylellisesti” kattilassa, lisäksi paistoin leipää litteän kiven päällä. Teki hyvää arvostaa jokaista suupalaa, syödä vähemmän kuin normaalisti ja tuntea olonsa jopa paremmaksi siten. Koetan säilyttää asenteen.

Päivisin kilpailtiin kunkin keksimällä tavalla. Jäin viimeiseksi heti ensimmäisessä kilpailussa, kun tasajalkahyppyni maastossa eivät kantaneet niin pitkälle kuin nuoremmilla. Menetin kilpailuoikeuden jatkossa ja tuntui aika tylsältä seurata sen jälkeen sivusta kilpailun etenemistä. Pohdiskelin kilpailemisen etuja ja haittoja. Jos yleensäkin tarvitsee kilpailla, ehkä on parempi järjestää joukkuekilpailuja tai sellaisia kilpailuja, jotka vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Haen itse luonnosta kauneutta, tässä hetkessä olemista sekä tunnetta selviytymisestä. Luonto kyllä järjestää haasteita riittävästi tai jollei järjestä, niin sitten voi keskittyä elämästä nauttimiseen.

Ehdin kerätä kevennetyssä versiossani puolukoita ja nyt saan herkutella mehulla, survoksella, lappapuurolla eli vatkatulla puolukkapuurolla, ruispuolukkapuurolla sekä puolukkapiirakalla.