Perhokalastuskurssin anti oli laihanlaista, mutta aina oppii jotakin. Uuden asian oppiminen ruotsiksi on jo sinällään aikamoinen haaste ja perhokalastus ei taida olla niitä yksinkertaisimpia asioita muutenkaan. Palattuani kotiin halusin hajanaisten tietopalasten asettuvan paikoilleen, joten lainasin kirjastosta dvd:n perhokalastuksen perusteista ja silmäilin netistä aiheesta suomeksi.

Perhokalastus on ikivanha kalastusmuoto veden pinnalta syövien kalalajien kuten taimenen ja harjuksen kalastukseen. Syötteinä käytettävät perhot jäljittelevät kalojen luonnollista ravintoa eli pääasiassa hyönteisiä. Monet perhokalastajat sitovat perhonsa itse ja siinä voi käyttää mielikuvitustaan rajattomasti. Me käytimme valmiita perhoja. Kalastuvälineet ovat melko kevyitä kantaa.

Kokosimme kukin oman perhokalastusvälineen suoraan koskemattomista pakkauksista: siis pohja- ja perhosiima kelaan, peruke, kulutusosa, itse perho ja vapa. Ennen vavan osien liittämistä toisiinsa vapaa rasvattiin pyöräyttämällä sitä nenän juuressa, jotta osat eivät jumittuisi liian tiiviisti yhteen.

Kuivaharjoittelimme siiman heittoa ensin maalla. Kurssin vetäjä, tukholmalainen johtaja varoitti meitä, että perhonheitto on yhtä helppoa, kuin yrittäisi opettaa valkoista miestä tanssimaan. Tarvitaan rytmitajua ja malttia. Aloittelijana vispasin vapaa liian kauas taakse ja olin liikkeissäni turhan ärhäkkä.

Kalastimme Tärnabyn lähellä pusikkoisella joella ja sainkin irrotella perhoa tuon tuosta pajusta tai tunturikoivusta. Kerran perho juuttui vastarannalle hienon heiton tuloksena. Niinpä riisuiduin alusvaatteisilleni ja kahlasin tukikepin avulla syvimmillään napaan asti virtaavassa vedessä pelastamaan perhon. Kerran jostakin ilmestyi paikalle iloinen koira, joka hyppäsi perhon perässä veteen säikyttäen mahdolliset kalat ja sotkeutuen siimaan. Pari kertaa kala nappasikin kiinni, mutta olin aivan liian hidas ja kokematon saadakseni sen ylös.

Virtaavan veden äärellä on hyvä olla. Huomasin selvästi kuinka piristyin henkisesti saadessani seistä vedessä tai lepäillä kallion päällä pienen kosken pauhatessa alla. Energiaa ja tasapainoa … hyvää oloa. Kiireettömyyttä.

Tutustuimme tunturikasveihin vierailulla Hemavanin tunturikasvipuutarhaan (Fjällbotaniska trädgården). Puutarhaan noustaan hissillä, sillä se sijaitsee tunturin rinteellä 600 metrin korkeudessa merenpinnasta. Pienille tunturikasveille on rakennettu polusta kohotettuja penkkejä kasvupaikoiksi, jolloin kasvit sijaitsevat sopivasti tarkastelukorkeudella. Kurssikaverit pitävät minua reippaana opetellessani kasvien nimiä sekä suomeksi että ruotsiksi. Se käy yllättävän helposti, kun olen niin kiinnostunut asiasta.

Näin ensimmäisen kerran kasvin nimeltä Fjällbrud (suora käännös Tunturimorsian, mutta suomeksi tylsästi nimeltään Tunturirikko). Se muistuttaa ulkonäöltään vähän morsiushuntua. Sitä ei kasva Suomessa, mutta sen voi löytää Ruotsin puolelta kosteilta kallioilta vaikkapa Pältsalta. Toinen mielenkiintoinen kasvi on Edelweiss, Alppitähti, yksi Euroopan tunnetuimmista vuoristokasveista. Täydestä kukinnastaan huolimatta se näytti yllättävän vaatimattomalta. Ehkä kuuluisuuteen vaikuttaa sen kasvupaikka usein hyvin vaikeapääsyisillä kallioilla 2000-2900 metrin korkeudessa. Ostin edullisen tunturikasvijulisteen (Fjällblommor), johon yleisimmät tunturikasvit on kuvattu piirrettyinä ja nimettyinä kasvupaikoilleen. Hyvä löytö.

Kiinnostuin ottamaan selvää Ruotsissa rauhoitetuista kasveista sen jälkeen, kun olin tietämättäni poiminut luonnosta näytteeksi muutaman rauhoitetun kasvin. Rauhoitettujen kasvien lista näyttää erilaiselta Suomessa ja Ruotsissa ja maassahan eletään maan tavalla! Ruotsissa kaikki orkideakasvit (kämmekkäkasvit) on rauhoitettu, kun taas Suomessa vain tietyt. Ruotsista löytyy myös lista tietyissä lääneissä rauhoitetuista kasveista. Suomessa maa on jaettu tältä osin kahteen osaan siten, että esimerkiksi etelässä yleinen valkovuokko on rauhoitettu Oulun ja Lapin lääneissä. Vastaavasti vaikkapa pohjoisessa yleinen väinönputki on rauhoitettu Oulun läänin eteläpuolella. Toki suurin osa rauhoituksista koskee koko maata niin Suomen kuin Ruotsinkin listoilla.

Hyvä tietolähde kasveista netissä on ruotsinkielinen Den virtuella floran, josta löytyy esimerkiksi ruotsinkielisiä synonyymejä kasveille sekä nimikäännöksiä useille kielille (suomi, norja, tanska, englanti, saksa ja tietenkin tieteellinen nimi). Tietoa voi hakea myös kasvin suomenkielisellä nimellä.

Nyt ärsyttää… Tiedonkulun kehnous. Jokainen opiskelija vastaa vuorollaan yhdestä opiskeluviikosta tai -teemasta. Tulevaa ohjelmaa ei käydä yhdessä läpi etukäteen, vaan se elää tilanteen mukaan. Joskus saan ongittua tietoa aiemmin, joskus asiat selviävät sitä mukaa, kun ne tapahtuvat. Yleensä kursseista tulee kyllä antoisia.

Ennen loman alkua jäin siihen käsitykseen, että opiskelun jatkuessa vietämme maastossa aikaamme useita kursseja peräkkäin palaamatta välillä kotiin. Olen ollut kesän mittaan jonkin verran ahdistunut asiasta. Kuinka saan kuivattua tarpeeksi ruokaa etukäteen? Kuinka ehdin palautua kurssien välillä?

No, nyt keittiön pöytäni pursuaa itsekuivattuja kasviksia, lihaa, kanaa, makkaraa, tonnikalaa sekä monenlaisia ostettuja retkeilyyn sopivia kuivamuonia. Vasta tänään, lähtöämme edeltävänä päivänä sain selville, että palaamme välillä kotiin. Olemme reissussa enintään kymmenen päivää yhteen soittoon. Hyvä niin, ennen kaikkea. Mutta olisin halunnut tietää sen aiemmin. Tuntuu niin hölmöltä, että olen tuhlannut energiaani asiasta huolehtimiseen!

Joka tapauksessa, huomenna alkaa perhokalastuskurssi ja yövymme kai jonkin koulun lattialla, siis oikein sisätiloissa. Nyt tarttis vääntää aivot uuteen asentoon… ärsyyntymisestä ja rasittuneisuudesta pois. Aamuun mennessä aion asettua seuraavalle kanavalle: Mikä hieno mahdollisuus päästä tutustumaan perhokalastukseen, kalastuksen kuningaslajiin!

Olen jo palannut Ruotsiin, mutta sielu on vielä matkalla Kilpisjärveltä. Tiedän, että se tulee perässä. On tullut ennenkin. Avotunturissa näkee kauas ja siellä on tilaa ajatuksille, myös uusille vielä puhkeamattomille. Palatessani metsäiselle seudulle kärsin jonkin aikaa ahdistuksesta, kun en näe “mitään”. Puut ovat edessä. Mieli palaa takaisin avaralle paljakalle…

Hyviä kokemuksia voi säilöä siinä missä muutakin satoa. Tapoja on monia… kirjoittamalla, valokuvaamalla tai vaikkapa elämällä hetki niin täydesti, että se palautuu mieleen kuin eilinen päivä. Säilön nyt Kilpisjärven kesästäni kolme asiaa.

1. Kilpisjärven aurinko ja vesi

Vaelsin valoisassa kesäyössä siinä missä päivälläkin. Unirytmi sotkeutui, kun hämärää jaksoa ei tulekaan. Hellepäivät ovat harvassa: heinäkuun keskilämpötila on + 10 C ja uimavesi pysyy kylmänä kesälläkin. Siksi tuntui erityisen hauskalta hypellä yhtenä päivänä bikineissä Tsahkalin rantakivillä ja pulahtaa hetkeksi virkistävään kirkkaaseen veteen.

2. Kilpisjärven lumi ja tunturikasvit

Retkeillessäni Jehkats-tunturin takana Norjan rajan tuntumassa puikahdin koloseen, jossa toisella puolellani nousi minua korkeampi jäinen lumiseinämä ja toisella puolella vettä valuva kallioseinämä. Vasta sulaneessa maatilkussa lumileinikit nostivat kukintojaan valoa kohti. Löysin uuden maailman tai ainakin uuden näkökulman retkeilyyn tutustumalla tunturikasveihin.

3. Tunturilinnut

Olen saanut ensikosketuksen muutamiin tunturilintuihin ja toivon saavani perehtyä aiheeseen joskus paremmin. Sinirinta, tunturikoivikoiden laulutaituri näyttäytyi minulle useaan kertaan ja opin, että riippumatta lauluäänestä on syytä etsiä lintu silmiinsä. Tuttavani kertoi tämän taitavan matkijan laulavan hänen kotipihassaan puhelimen pirinää muistuttavalla äänellä.

Haltin takana kävellessäni jäin ihmettelemään hassua pientä lintua lammikossa. Se ui nykäyksittäin, pää näytti kovin pieneltä ja nokka ohuelta. Lintubongarit tunnistivat kuvauksestani oitis vesipääskyn ja pitivät sitä hienona bongauksena. Vesipääsky hyörii ja pyörii vedessä poimiessaan hyönteisiä veden pinnasta.

Kapustarinnan piipitys ja urhea seisominen näkyvästi kummulla oli tavallinen, mutta vaikuttava näky tunturinummilla.

Kuvasin lunta Jehkatsin takana heinäkuussa.

Uskotko: olen saanut asua kauniin tunturikasvin, lapinvuokon sisällä! Minun ei tarvinnut muuttua sadun pieneksi keijuksi vaan mahduin itseni kokoisena ja näköisenä viehättävään, erikoiseen kotiin.

Talosta löytyy kahdeksan kulmaa niin kuin lapinvuokosta terälehtiä. Valoa tulvii sisään monenmoisista  ikkunoista, joista muodostuu läpi talon sukeltavia valolinjoja. Kodin ilme muuttuu säätilan ja vuodenajan mukaan. Ikkunoista avautuu taulumaisia maisemia: yhdestä Saanalle, toisesta Barakselle, kolmannesta Kilpisjärven vesille, neljännestä voi vaikkapa tarkistaa kylän kuuluisan eräoppaan kuulumisia…

Lapinvuokon ainavihantia lehtiä edustavat talon emännän silmäterät: ruukkukasvit levittäytyneenä viherhuoneesta alkaen eri puolille kotia. Erityisen hyvin valoisassa kodissa viihtyvät pelargoniat. Kärsimyskukka nauttii olostaan silminnähden, samoin kuin enkelinsiivet ja ties mitkä muut kasvit, joiden nimiä en edes tiedä.

Aitoja lintuja jäljittelevät puulinnut koristavat olohuoneen kattopalkkia. Lintujen veistäjä Lauri Pappila oli tunnettu siitä, että möi lintuja vain pitämilleen ihmisille.  Erikoista tässä lapinvuokossa on sen “kasvupaikka” alhaalla tunturikoivikossa, tosin kysessä lienee Suomen korkeimmalla sijaitseva omakotitalotontti. Lämpöä taloon saadaan luonnollisesti lähinnä auringosta. Muina lämmönlähteinä ovat pari takkaa ja sähköllä toimiva lattialämmitys.

Talon emännän, kasvibiologin kiintymys tunturikasveihin purkautuu vapaa-aikana käsitöihin. Kauniit tunturikasvit siirtyvät käsin painettuina kankaalle mm. tyynyliinoihin ja t-paitoihin. Tämän talon ja yliopiston biologisen aseman ikkunoita koristavat itsepainetut tunturikasviaiheiset verhot.

Kiitin ainutlaatuisesta kokemuksesta pistämällä parastani kyökin puolella. Kaivoin esille taitoni, oveluuteni ja kysyin vielä neuvoja muutamalta huippukokilta onnistuakseni juhla-aterian valmistamisessa. Söimme isännän toiveiden mukaisesti sisäfileestä valmistettua pippuripihviä kermakastikkeessa ja pohjoisia puikulaperunoita. Puikuloiden keittämisessä on oltava tarkkana. Keitinvesi saa vain poreilla tai hymyillä. Jos vesi kiehuu iloisesti, perunat hajoavat. Keitetty puikulaperuna voinokareella on niin hyvää ettei mitään tolkkua! Tuoreiden mansikoiden löytäminen jälkiruoaksi ei ollut lainkaan helppoa näillä korkeuksilla, mutta onnenkantamoisella sekin järjestyi.

Pääsin käymään Haltin takana Norjassa Guolasjärvellä kasviretkellä ja samalla tutkin kesäistä lähtöpaikkaa Haltille. Talvisin tätä kapeaa ja mutkaista tunturitietä ei pidetä auki. Alkukesästä tie on huonossa kunnossa sulamisvesien runnellessa soratietä, mutta tällä hetkellä reitti on ajokelpoisessa kunnossa. Tien kuntoa voi tiedustella Kilpisjärven luontotalolta samalla, kun ostaa kartan Raisduottarhaldi 1: 50 000. Kävelymatkaa huipulle jää vain 10 km, mutta ne ovat työläitä ja hitaita kilometrejä kivirakassa.

Kilpisjärveltä Guolasjärvelle ajomatkaa kertyy noin 130 km. Kilpikseltä ajetaan ensin Norjaan Jäämeren rantaan. Käännytään oikealle Skibotniin ja jatketaan samaan suuntaan noin 105 km. Matkan varrella sukelletaan kolmeen tunneliin, joista pisimälle pituutta kertyy yli kolme kilometriä.

Birtavarressa käännytään oikealle kohti Guolasjärveä risteyksessä, jonka toisella puolella on kirkko ja toisella puolella kauppa. Tie on aluksi öljysoratietä (8 km), mutta muuttuu sitten soratieksi (13 km +7 km). Syvän rotkon yli ulottuva silta voi pelottaa korkeanpaikankammoista, samoin kuin jyrkästi nouseva tie ilman kaiteita. Matkan varrella törröttää kummallisen näköisiä viruksen tuhoamia leppiä. Sankan sumun vuoksi en nähnyt merkkiäkään vanhasta kuparikaivoksesta enkä hurjista rotkoista tai upeista maisemista.

Guolasjärveä lähestyttäessä on helppo osata kääntyä vasemmalle, koska suoraan jatkuvan tien päälle on pystytetty poroaita. Pian risteyksen jälkeen vasemmalle jäävän Punaisen ristin mökin pihasta löytyy käyttökelpoinen ulkokäymälä. Ajamista jatketaan niin kauan kuin tietä riittää kahden mökin lähelle.

Perillä parkkipaikan vieressä oleva opastetaulu ei kerro suinkaan Haltista, vaan Reisdalenin retkeilyalueesta. Suomalaisille Halti on kova juttu, mutta Norjan näkökulmasta katsottuna kai vähemmän mielenkiintoinen nyppylä.

Haltitunturissa on useita osahuippuja ja korkein kohta löytyykin Norjan puolelta Raisduottarhaldilta. Maanmittauslaitos julkaisi mielenkiintoisen tiedotteen pari vuotta sitten. Sen mukaan useissa tietolähteissä mainitaan Haltilla sijaitsevan Suomen korkeimman kohdan olevan 1328 metrin korkeudella, mutta todellisuudessa se on nelisen metriä matalammalla. Kyseinen 1328 metrin korkeuspiste sijaitsee muutamia kymmeniä metrejä Norjan puolella yhdellä Haltin osahuipuista. Suomen korkein kohta sijaitsee noin 1324 metrin korkeudessa.

Varsinaiseen Haltille nousuun on monta vaihtoehtoa, jotka kaikki vievät kuulema lopulta helvetinmoiseen rakkaan ylhäällä. Merkittyä reittiä Norjan puolelta ei löydy, vaan vaeltaja suunnistaa saamiensa vinkkien tai omien päätelmiensä varassa. Piirsin Luontotalon vinkkien mukaisesti omaan karttaani neljä erilaista vaihtoehtoa. Lähtisin itse nousemaan oikealta Lagosjoen vartta ylös, mutta se seikkailu odottaa vielä edessäpäin!

Jääleinikki kuvattuna kännykkäkamerallani.

Kävelin tänään Saanan taakse Pitkä Jehkatsin hevosenkenkään keräilemään tunturikasveja kuivattavaksi. Olin ylpeä itsestäni, kun huomasin oppineeni paljon kurssilla. Tiesin millaisiin paikkoihin kannattaa hakeutua. Pitkän nauhamaisen lumilaikun alapuolelta löytyi runsaasti jääleinikkejä, mikä sai aikaan ääneen hihkumista. Tyydyin ihailemaan tätä rauhoitettua kaunotarta.

Kalkkipitoisten punaruskeiden kivien läheltä löytyi hyvinvoivia kasveja. Kivien koloista löytyi “suuria” yksilöitä omassa pienilmastossaan: tuulensuojassa ja lämmössä. Puron varret ja lumen sulamisvedet ovat kiinnostavia paikkoja. Tunturia kiertäessa voi kulkea eri vuodenajoissa: lumessa eletään talvea, juuri lumesta vapautuneilla paikoilla varhaiskevättä ja siitä eteenpäin lämpimissä paikoissa ollaan jo pitkällä kesässä.

Aloin miettiä mikä voisi olla suosikkikasvini. Korkeusennätyskasvi jääleinikki ilman muuta tai ehkä sittenkin näyttävä lapinvuokko kukan kahdeksalla valkealla terälehdellään tai miksei tähtimäisen sykähdyttävä tähtirikko. Ehdokkaita löytyi koko ajan lisää enkä kyennyt valitsemaan. Tuumasin lopulta, että mikä minä olen näitä luomuksia arvottamaan. Kukkikoon kaikki yhtä arvokkaina!

Monet tunturikasvien nimet ovat työläitä opetella suomeksi, kuin vierasta kieltä. Vai mitä mieltä olet nimistä orho, kohokki, hapro, varpio, sielikkö, uuvana, vilukko, närvänä, katkero, lääte… Ruotsalaiset vievät mielestäni voiton loogisessa nimenannossa. Esimerkiksi fjälltimotej (suora käännös “tunturitimotei”) onkin suomeksi pohjantähkiö!

Monen kasvin nimi alkaa etuliitteellä “tunturi”, “lapin” tai “pohjan” kuvaamaan kasvualuetta. Huvitan itseäni antamalla vaikeasti muistettaville kasveille mielestäni osuvampia tai helpompia nimiä. Rauhoitettu suippohärkylä tuntuu koskettaessa tekosaniaiselta jossakin pikaruokapaikassa, siksi olen nimennyt sen “tunturitekokukaksi”. Tunturikohokki on tietenkin ruokaisasti tunturikohokas.

Tunturikasvikurssin suosiosta kertoo moni asia. Vain nopeimmat onnistuvat nappaamaan kurssipaikan. Kurssimainoksen ilmestyttyä huhtikuussa Suomen Luonto-lehdessä olet auttamattomasti myöhässä. Moni jää vapaaehtoisesti “luokalleen” ja varaa kurssipaikan samantien jo seuraavaksi kesäksi. Ihmettelin asiaa aluksi, mutta pian ymmärsin juonen.

Opittavaa on paljon, kasvit ja tunturimaisemat ovat koskettavan kauniita, tunturissa liikkuminen tekee hyvää ja kurssinvetäjä Rauni, kävelevä kasvikirja, on hurmaavan innostunut aiheestaan. Hän hyppelehtii notkeasti pitkin tunturin rinteitä ja osoittelee kasveja valkealla kepillään löytäen nimen jokaiselle kasville. Viimeisenä päivänä sadeviitta päällä kulkiessaan Raunista tuli mieleen Harry Potterin velhot. Ajattelin, että mitähän taikoja tässä vielä toteutuu, kun hän lausuu kasvien nimiä kuin loitsuja taikasauvaansa heiluttaen. No, ainakin sade lakkasi iltapäivällä… Toinen ehkä hupaisankin näköinen varuste oli polvisuojat. Kasvien pienen koon ja valokuvaamisen vuoksi tuon tuosta oltiin kivikossa polvillaan tai makuuasennossa.

Päivät venyivät pitkiksi, jolloin asiaan vähemmän vihkiytyneet tunsivat olonsa illan tullen vähän puutuneiksi. Niin mielenkiintoisia kuin tunturikasvit ovatkin, niin rajansa kaikella. Tässä on paljon sulateltavaa ja kerrattavaa. Keskityn tässä vaiheessa lähinnä kauniisiin kukkiviin kasveihin ja muuten silmiinpistäviin lajeihin. Siis turisti näkökulmaan.

Haluan tehdä omanlaisen kasvion kuivatuista tunturikasveista. Tieteellistä painoarvoa sillä ei tule olemaan kärpäsen kakan vertaa, vaan teen siitä sellaisen kuin itse haluan! Kasviostani tulee käytännöllisesti postikorttikokoinen, valitsen etupäässä näyttävimpiä tunturikukkia ja kerään vain maanpäällisiä kasvin osia. Valitsen kullekin kasville sopivan värisen taustapahvin ja muovitan tai laminoin kortit. Taakse kirjoitan kasvin nimen suomeksi, ruotsiksi, englanniksi sekä tieteellisen nimen. Haluan myös perehtyä tunturikasveihin liittyviin tarinoihin kuten perinteisiin käyttötapoihin tai muihin mielenkiintoisiin huomioihin. Tätä kautta kasvit tulevat tutummiksi.

Olen nukkunut huonosti jo pidemmän aikaa. Yön mittaan olen ponnahtanut pystyyn tuon tuosta pirteänä kuin peipponen. Aamulla olen sitten raahautunut väsyneenä päivän haasteita kohti. Vain unettomuudesta kärsinyt tietää kuinka pyhä asia nukkuminen on ja kuinka kadehdittavan suuria lahjakkuuksia jotkut ovat tässä lajissa. Eräs tuttavani kertoo nukahtavansa samantien saatuaan pään tyynyyn ja heräävänsä vasta herätyskellon ääneen.

Hoksasin onneksi ennen lopullista hajoamistani hankkia unilääkkeitä. Kilpisjärven kylällä kävi aiemmin lääkäri kerran kuussa, mutta nyt sitäkään palvelua ei ole jäljellä. Puhelinresepti tutun lääkärin kautta pelasti minut tällä kertaa. Lääkkeet pakataan parinsadan kilometrin päässä Muonion apteekissa postiautoon ja aikanaan rohdot saapuvat perille. Sama bussi tuo myös alkoholia tilauksesta ja postin, jota usein ollaankin jo odottelemassa tien varressa.

Tässä on voinut seurata, kuinka riittämätön uni vaikuttaa oppimiseen. Kuultuani uuden tunturikasvin nimen en muista sitä enää viiden sekunnin kuluttua. Jaksan melko hyvin kävellä viileässä ilmassa tunturissa päivän, mutta iltaluennoille en ole jaksanut osallistua. Välillä väsähdän maastossakin ja ajattelen mielessäni ironisesti “Onpa mielenkiintoista!”, kun tarkastellaan jotakin heinätupsua kiven kolossa.

Olen kuitenkin oppinut joka päivä uutta ja välillä päättänyt opetella tietyt asiat sitten virkeämmässä mielentilassa. Kurssin mukana pääsemme sellaisille suojelualueille, joille muuten ei olisi lupa mennä. Saanan pahdan alla kalkkikerrostuman lähellä kasvoi ainakin kolme kertaa suurempia lapinvuokkoja kuin muualla näkemäni.

Tänään meitä vastaan käveli satoja, ehkä jopa tuhatkunta poroa Saanan rinteillä. Enimmäkseen nuoria vasoja emonsa perässä. Kasvien kannalta porojen laidunnus suojelualueella on tulenarka asia. Porot syövät ja tallovat kulkiessaan valitettavasti myös rauhoitetut harvinaiset kasvit.

Lämpimien säiden aikaan tein työharjoittelua sisätiloissa Kilpisjärven Luontotalolla oppien monta uutta asiaa mm alueen retkeilyreiteistä. Olen ylpeä siitä, että luetteloin kirjastonurkkauksen teokset. Näin vanhasta työstä kirjastossa oli hyötyä. Ehkä pitää paikkansa, että kaikesta oppimastaan on hyötyä jossakin vaiheessa…

Haaveilin pääseväni ulkohommiin ja toiveitani kuultiinkiin, kun pääsin tekemään haastatteluita maastoon. Sää kylmeni samaan aikaan aika lailla. Vain muutama lämpöaste ja tuulinen ilma vaativat lämpimänä pysymiseksi kunnollisen varustuksen. Ullfroten villakerrasto ja untuvatakki ovat näinä päivinä paikallaan. Lämpimällä ilmalla ilmaantuneet ensimmäiset sääsket ovat kadonneet jonnekin.

Tänä iltana alkaa viikon mittainen tunturikasvikurssi. Käymme päivittäin eri tuntureilla Suomessa tai Norjan puolella katselemassa kasveja. Olen kiinnostunut kukista lähinnä niiden kauneuden vuoksi, en niinkään tieteellisessä mielessä. Haluan oppia tuntemaan kasvien nimet sekä suomeksi että ruotsiksi, jotta voin kertoa oppimastani kurssikavereilleni myöhemmin. Olen huomannut, että tunturikasvit ovat lumonneet monia ihmisiä. Enkä ihmettele!

Sain ostaa eilen tuoretta rautua eli nieriää suoraan kalastajalta. Kilpisjärvellä on meneillään Tosi rautu -uistelukilpailu ja yhtenä iltana seurasin punnitusta. Suurin rautu painoi tuolloin perattuna lähes viisi kiloa. Kala näytti varsin komealta muovisesta ruskeasta parvekelaatikosta pursutessaan.

Rautu on kylmien ja hapekkaiden vesien herkullinen punavatsainen lohikala. Se on makean vesien kaloista pohjoisin laji. On erikoista, kuinka sitä löytyy tunturilammista ja -järvistä jopa tuhannen metrin korkeudesta. Kuinka se on aikoinaan päässyt sinne monien putouksien taakse?

Paistoin kolmesta raudusta osan pannulla ja osan keitin. Voi miten hyvää ja terveellistä!!!